Muinaisina aikoina, kun olin lukion ensimmäisen vuoden opiskelija, yksi ensimmäisistä yhteiskuntaopin kursseistani liittyi kansantalouden toimintaan. Muistan lukeneeni kirjan sisällön läpi nuoren pojan kuuliaisuudella ja naiiviudella kyseenalaistamatta mitään. Palataan nykypäivään, kun päätin kertauksen nimissä lukea tämän kurssin oppikirjan, "Kansantalous tutuksi" uudelleen läpi ja olin suuresti yllättynyt siinä miten kriittisesti suhtauduin kirjan teoreettiseen viitekehykseen jo ensisivuilla.

Varsinkin yksi viattomalta vaikuttava lause täytti mieleni epäluulolla: "....ihmisten ja yhteiskuntien taloudellinen toiminta perustuu siihen, että ihmisillä on enemmän tarpeita kuin mahdollisuuksia niiden tyydyttämiseen." Johtopäätökseni oli seuraava: Vallitsevan taloustieteen paradigman mukaan talouden ei ole tarkoitus tyydyttää ihmisten kaikkia tarpeita, koska muuten kannustimet taloudelliselle toiminnalle lakkaisivat olemasta. Olisi siis kriittisen tärkeää, että ihminen pysyisi tyytymättömänä, mikäli haluaisimme, että järjestelmä ei romahtaisi. Toki yksinkertaisimmat tarpeemme, kuten nälkä ja jano, vaativat jatkuvaa tyydyttämistä, ja olemmekin siinä mielessä aina tyytymättömiä, mutta näiden kohdalla tulemme tyytyväisiksi samasta määrästä hyödykkeitä. Tämä ei toimi perustana kasvuun pyrkivälle taloudelle, jonka on pyrittävä vastaamaan alati kasvaviin tarpeisiin.

Onkin huomattavissa ristiriita markkinoiden toiminnassa, sillä toisaalta se pyrkii vastaamaan meidän tarpeisiimme,  toisaalta ihmisen pitää pysyä tyytymättömänä. Suureksi ongelmaksi jatkuvan tyytymättömyyden ylläpitämiselle on muodostunut – ainakin teoriassa – markkinoiden alati kasvava kyky tyydyttää tarpeemme yhä kehittyneemmän teknologian ja tuotantoprosessien virtaviivaistumisen myötä. Kuinka pitää ihminen tyytymättömänä maailmassa, jossa hän hukkuu hyödyketulvan alle? Luomalla tarpeita ja sekoittamalla halumme tarpeisiimme.

Ensimmäinen keino, tarpeiden luominen, on suhteellisen yksinkertainen. Näkökulmamme markkinoihin onkin sinisilmäisen lukio-Samin tasolla niin kauan kun uskomme kaiken kuluttamisen johtuvan tarpeista halujen sijasta. Se, että saamme nauttia espressokeittimellä tehdystä juuri jauhetusta jumalaisesta kofeiininektarista (sponsoroi minua Nestle, lupaan katsoa räikeiden ihmisoikeusrikkomuksiesi lävitse), ei ole tarve, mutta jos olemme muodostaneet tästä nautinnosta rutiinin, se toimii täsmälleen samalla tavoin kuin tarve, sillä me koemme tarpeena halumme toimia rutiiniemme mukaisesti.

Lisäksi hyödykkeistä saamamme mielihyvä on myös nähtävissä tarpeen tyydyttämisenä, vaikka emme aluksi sitä tarpeena pitäisikään, sillä dopamiinijärjestelmämme asettuu sille tasolle mihin olemme tottuneet, toisin sanoen eritämme saman määrän dopamiinia, olemme sitten tottuneet syömään neljä kakkua päivässä tai neljä kakunpalaa päivässä. Niinpä tarvitsemme yhä enemmän hyödykkeitä rutiiniemme tyydyttämiseksi ja mielihyvän saavuttamiseksi ja olemme siten yhä riippuvaisempia meidän tarpeemme tyydyttävän järjestelmän jatkuvuudesta.

Seuraavat ovat Maslowin tarvehierarkian mukaan asiat, joita voimme tavoitella markkinoilta, mikäli ne perustuvat vain fysiologisiin ja turvaan liittyviin tarpeisiimme: Vesi, ruoka, suoja, vaatteet (suojan antamiseksi ympäristöltä), terveystuotteet. Kuinka paljon esimerkiksi keskiluokkaiset kuluttavat vain näihin (eikä luksusversioihin näistä) ja kuinka paljon käytämme rahaamme näiden sijasta asioihin, joita emme tarvitse? Onkin tarpeen sekoittaa ihmisen fysiologiset ja turvaan liittyvät tarpeet hänen korkeamman tason tarpeisiinsa, jotta hänet voidaan kahlita yhä tiukemmin kulutuskulttuurin orjaksi.

Tehokas keino luoda tarpeita on aiemmissa kirjoituksissani mainitsemani markkinaideologian leviäminen asioihin, joita todella tarvitsemme: Arvostus, tunnustus, rakkaus, itsemme toteuttaminen. Niinkin viattomalta vaikuttava asia kuin mainos, jossa kokista nauttivat nuoret ilakoivat toistensa seurassa vailla huolen häivää, pyrkii samaistamaan todelliset sosiaaliset tarpeemme rooliimme kuluttajina. Tämän aivopesuprosessin lopullinen päämäärä on ihminen, joka ei enää tiedä, mitä hän aidosti tarvitsee, virvokkeita vai hyväksyntää.

Pohjimmiltaan tarpeiden sekoittuminen haluihin johtuu nähdäkseni siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa arvomme sen jäseninä määrittyy kuluttamishimon valtaan antautumisesta. Sekoitamme siis kaipuumme kuulua yhteisöön pinnallisimpiin, materialistisimpiin ja alkukantaisimpiin tarpeisiimme. Lopputuloksena emme koe enää minuutemme sijaitsevan itsessämme, sillä se on levinnyt kuin pieni nokare voita liian suurelle leivälle. Meitä ei määritä unelmamme, tarpeemme, rakkauden kohteemme, asiat joita pidämme kauniina, kaikki mikä voisi ruokkia oman autenttisen itsemme kukoistusta, vaan hajanainen kokoelma irrallista ja yhdentekevää rihkamaa, automme, korumme, pukumme, pankkitilimme ja asemamme markkinointifirmassa, joka ylläpitää ja vahvistaa tätä sairaalloista ihmiskuvaa. Onkin syytä kysyä, onko ihmisten pinnallisten halujen tyydyttämiseen perustuva järjestelmä säilyttämisen arvoinen, kun olemme saaneet vaihdossa yhteiskunnan, jossa olemme yksinäisiä, vieraantuneita, ahdistuneita ja masentuneita. Niin vieraantuneita itsestämme, että emme edes tiedä mihin suuntaan meidän kuuluisi kulkea. Niin vieraantuneita, että maailman tuhoaminen on yhtä toivottavaa kuin maailman pelastaminen.

Vaihtoehdot kehittyvän teknologian ja suuremman kulutuskyvyn hyödyntämiselle olisivat humaanimpia ja edistäisivät onnellisuuttamme varmasti kestävämmin ja pysyvämmin. Tätä on alleviivannut yksi Suomen ympäristöliikkeen merkittävimmistä hahmoista, tilastotieteilijä ja Vihreiden pitkäaikainen kansanedustaja kirjassa "Talous kasvun jälkeen": "Osmo Soininvaara on pyrkinyt vakuuttamaan päättäjiä siitä, että ihmisten tulojen kasvaessa rahan tarve vähenee mutta vapaa-ajan arvo kasvaa. Sen vuoksi on järkevää vaihtaa rahaa vapaa-ajaksi...vuodesta 2002 vuoteen 2005 suomalaisten reaaliansiot kasvoivat peräti yhdeksällä prosentilla, mutta harva kuitenkaan huomasi tätä hyvinvointinsa lisääntymisenä. Jos taloudessamme olisi käytetty tuo lisäarvon nousu työajan lyhentämiseen, ihmisten vuosilomaa olisi voitu pidentää lähes neljällä viikolla. Sen moni olisi jo huomannut."

Nykyajan hulluutta tarkastellessa tulee väkisinkin kysyneeksi: Mitä me edes tavoittelemme ja mikä meitä motivoi? Haluammeko muuttaa ympäröivän maailmamme muovijätehelvetiksi vain osoittaksemme ylivertaisuutemme luontoon nähden? Olemmeko humaltuneet "enemmästä" kyseenalaistamatta mitä tämä "enemmän" voi meille tarjota ja ennen kaikkea mitä se voi meiltä kieltää? Eivätkö tärkeimpinä kokemamme asiat ole nimenomaan niitä, joita emme voi pukea modernin yhteiskunnan fetissien mukaisesti lukujen tai esineiden muotoon? Vauvan hymy, ystäväpiirin kokoontuminen, rakkaudentunnustus, hyväksyntä, yhteisyys, halauksen lämpö, eivätkö nämä ole syitä sille miksi olemme olemassa?

Vanhan buddhalaisen sananlaskun mukaan "Voimme joko tahtoa enemmän tai tyytyä vähempään. Toinen näistä ei lopu ikinä". Olen täysin samaa mieltä ajatuksen ytimestä, mutta lisäyksenä voin sanoa, että loppuu kyllä, jos maailmasta tai ihmisyydestä ei ole enää mitään jäljellä. Surullisinta on se, että tällä "enemmän" tavoittelulla emme olisi edes tavoittaneet mitään tavoittelemisen arvoista.

 

 

Lähteitä ja lisää luettavaa ja katsottavaa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Maslow's_hierarchy_of_needs
Talous kasvun jälkeen (Joutsenvirta, Hirvilammi, Ulvila, Wilén) - 2016
Kansantalous tutuksi (Koskela, Rousu) - 2004

https://www.youtube.com/watch?v=mb5W9cMi6C8