Jumala on kuollut, sanoi Nietzche, ja me olemme hänet tappaneet. Mutta kenet me kohotimme hänen korvaajakseen, kun ymmärsimme hänen jättämänsä valtavan tyhjiön vaativan täyttämistä? Itsemme, ja ennen kaikkea näennäisen rationaalisuutemme.

Monelle nykyihmiselle tuottaa suuria vaikeuksia ymmärtää, että hän on uskovainen siinä missä menneiden aikojen kristittykin. Hän tuhahtelee omahyväisesti uskovaisten maailmankuvalle argumentoiden seuraavasti: "Kuinka epärationaalista on uskoa johonkin, millä ei ole mitään perustaa materiaalisessa todellisuudessa! Emmehän voi vahvistaa sen olemassaoloa mitenkään, jolloin emme voi myöskään vahvistaa sitä, kannattaako meidän seurata uskomme kohdetta!" Sitten hän kääntää katseensa keskustelukumppanistaan sanomalehteen ja hurraa uutiselle talouskasvuun liittyvistä positiivisista odotuksista.

Hän ei ymmärrä kuuluvansa talouskasvun kuolemakulttiin, jonka ihanteet eivät suinkaan ole lähimmäisenrakkaus, nöyryys ja uhrautuminen, toisin kuin hänen parjaamassaan uskonnossa parhaimmillaan ovat, vaan ahneus, omaneduntavoittelu ja tulevien sukupolvien elämänlaadun heikentäminen. Hän itse ei elä materiaalisessa todellisuudessa, sillä hän olettaa ihmisen rationaalisuuden ja kyvyn hallita muuta luomakuntaa tekevän hänestä itsestään Jumalan. Niinpä ei tarvitse kyseenalaistaa, onko kaiken taloudellisen toiminnan perusta, eli materiaaliset edellytykset joiden avulla voimme hyödyntää energiaa ja luonnonvaroja, kestävällä pohjalla. Jos hän kyseenalaistaisi, hän väistämättä havahtuisi: Ei ole.

Perusteita on valtavasti, niin monta että kuolemakulttiin kuuluvien on helppo pyrkiä purkamaan edes osa niistä, vaikkakin vain näennäisesti ja älylliseen epärehellisyyteen pohjautuen. Itse haluan tehdä asiasta mahdollisimman yksinkertaisen (ehkä jopa liiallisuuteen asti), jotta he eivät pystyisi siihen, mutta ensin hieman faktoja, joista kaikki ovat samaa mieltä. Talouskasvu tarkoittaa kasvavaa bruttokansantuotetta, usein valtion ihmismäärään suhteutettuna. Bruttokansantuote taas koostuu tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden tuottamasta lisäarvosta. Talouskasvu on siis sitä, että tuotetaan enemmän hyödykkeitä ja palveluja kuin aikaisemmin on tuotettu. Koska se mitataan prosenteissa (eikä prosenttiyksiköissä) kasvun on oltava yhä suurempaa joka vuosi, että pysytään tietyssä prosenttitavoitteessa.

Talouskasvun kuolemakulttiin kuuluvat yrittävät argumentoida, että kasvusta voidaan tehdä "vihreää", eli samaan aikaan vähentää ympäristökuormitusta ja pitää yllä talouskasvua. Tämä argumentti on naurettavan naiivi, sillä on käytännönjärjenkin perusteella – puhumattakaan tutkimuksien paljastamista totuuksista – ilmiselvää, että vihreä kasvu osoittautuu vähintäänkin lopulta mahdottomaksi ja sen ymmärtämiseksi tarvitsee vain tietää 2 faktaa:

1. Jokainen hyödyke tai palvelu edellyttää jonkin määrän ilmastopäästöjä. Koska hyödykkeiden tuottamat ilmastopäästöt ovat kiistattomia, kuolemakulttiin kuuluvat uskottelevat ratkaisun löytyvän palveluista. Ongelma on siinä, että nekin edellyttävät väistämättä ilmastopäästöjä. Jos et usko, tarjoan sinulle ajatusleikin: Yritä keksiä palvelu, joka ei vaadi yhdenkään työkalun tuottamista, yhdenkään liiketilan lämmittämistä ja ylläpitämistä, yhdenkään serverin kuormittamista jne.

2. Joka vuosi on tuotettava enemmän hyödykkeitä ja palveluja, jotta talouskasvu on mahdollista.

Näistä voidaan tehdä johtopäätös: Joskus tulevaisuudessa pitäisi saavuttaa piste, jossa hyödykkeitä tai palveluja pitäisi tuottaa niin paljon, että ne eivät käytännössä voisi tuottaa yhtään lisää ilmastopäästöjä ettei ympäristön kantokyky ylittyisi. Niiden ei kuuluisi siis olla olemassa materiaalisen maailman ehdoilla, aivan kuin elämänlankansa loppuun polttanut kristitty, joka kuolemansa koitettua jatkaa matkaansa Taivaan valtakuntaan.

Noususuhdannetta kuvaavien viivadiagrammien tarjoama matemaattinen abstraktio on täsmällinen vastine spiritualistien uskoon maailmankaikkeuden kahdesta erillisestä olemuksesta, materiaalisesta ja henkisestä, paitsi että niissä ajatellaan henkisen jo tässä maailmassa olevan ensisijainen ja materiaalisen toimivan sen ehdoilla. Uskotaan Adam Smithin "näkymättömän käden" karikatyyriin, joka talouden lakien kautta johdattaa meidät ihmiset paratiisiin maan päällä. Jos tämä ei kuulosta uskonnolta, niin ei kuulosta mikään.

Syy, miksi tämän kuolemakultin todellinen olemus ei ole paljastunut ihmiskunnalle, on sen laajuudessa. Se on lävistänyt jokaisen yhteiskuntamme poliittisen ja sosiaalisen sfäärin seinät saastuttaen pyhimpinä ja arvokkaimpina pitämiemme asioiden olemuksen. Globalisaation avulla se on tehnyt itsestään niin valtavan, että sen rajoja on vaikea erottaa. Niinpä on vaikeaa kuvitella vaihtoehtoja, jotka toimisivat paremmin.

Markkinafetisismin limaiset lonkerot ulottuvat kaikkialle, mistä ihmiset ennen ammentivat elämäänsä hyvää: Puhutaan parisuhdemarkkinoista rakkauden löytämisessä. Puhutaan itsensä markkinoinnista merkityksellisen työpaikan etsinnässä. Hyödykkeitä ja palveluita hyödynnetään ja ylikulutetaan lähes poikkeuksetta sosiaalisen ajanvieton yhteydessä. Ihmisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa taloudellista arvoa, ts. ylikuluttaa luontoa.

Pyhätöt jotka eivät ole saastuneet markkinafetisismin toimesta ovat toistaiseksi olemassa vain takana suljettujen ovien, jotka odottavat päivää, kun ne voidaan avata. Ne ilmenevät siinä, miten silloin, kun meitä ei usuteta toisiamme vastaan, kohtelemme toisiamme kunnioituksella ja arvokkuudella, kuinka rakastamme toisiamme, kuinka tahdomme kasvaa ja kehittyä ja vaalia ympäristöämme ja kuinka pisin ja terveellisin elämä syntyy ihmissuhteita vaalimalla, ei suinkaan taloudellista ylivaltaa tavoittelemalla.

Tilanne on toki turhauttavaa, jos yrittää osoittaa tämän järjestelmän moraalittomuuden ja epärationaalisuuden ja huomaa puhuvansa seinälle. Mikä tekee tilanteesta kuitenkin raivostuttavan, on se, kuinka taloususkovaiset kutsuvat meitä, jotka ymmärtävät tilanteen vakavuuden idealistisiksi hölmöiksi, jotka eivät ymmärrä kuinka maailma toimii.

Onkin aika paradigman muutokselle: On aika ymmärtää ja kuuluttaa kaikkialle ympärillemme, että kun julkisessa keskustelussa puhutaan naiivista idealismista nykyjärjestelmän vastustamisen muodossa, viitataan siihen, kuinka asia näyttäytyy markkinauskovaisuuden kuolemakultin kapeakatseisesta katsantokannasta, eikä siihen, kuinka asia oikeasti laajemmassa kontekstissaan on. Laajempi, realistisempi konteksti, syntyy vain, kun otamme huomioon taloudellisen toiminnan mahdollistavan ympäristön kantokyvyn.

Ainoat naiivit idealistit ovat he, jotka luulevat voivansa perustaa yhteiskuntajärjestelmän ekologiselle kestämättömyydelle ja luonnon tuhoamiselle, sillä he luulevat olevansa luonnosta irrallisia jumalolentoja, jotka voivat koskemattomuudessaan tarkastella maailmantuhoa Olympoksen vuoren huipulta. Ainoat rationaaliset ja aikuisen tavalla käyttäytyvät yksilöt taas ymmärtävät tarpeen valtavalle muutokselle yhteiskunnassamme.

[Pahoittelut, jos joku uskovainen loukkaantui siitä, kuinka rinnastin heidät taloususkovaisiin. Itse en pidä uskovaisuutta itsessään pahana asiana, siitä tulee paha asia vain jos palvomme viisauden, hyveellisyyden ja rakkauden vastakohtia ja/tai jos uskonto yritetään oikeuttaa empiristisellä rationaalisuudella.]

Lisää luettavaa:
https://eeb.org/library/decoupling-debunked/
https://en.wikipedia.org/wiki/Invisible_hand
https://greatergood.berkeley.edu/article/item/what_the_longest_happiness_study_reveals_about_finding_fulfillment

 

Elämme Herran vuotta 2024. Useamman vuosikymmenen meitä on varoitettu yhä painokkaammin ilmastonmuutoksen mahdollisesti katastrofaalisista seurauksista. Tällä kriittisellä hetkellä on tullut ilmeisen selväksi, että ilmastonmuutoksen vastainen toiminta ei ole ollut lähellekään riittävää, jotta saavuttaisimme esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksessa linjatut päästövähennykset. Päinvastoin hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet globaalisti päättäjien maalatessa ruusuisia harhakuvia kulman takana odottavasta käännekohdasta.

Katastrofin kynnyksen lähestyessä vaikuttaa relevantilta kohdistaa katse menneisyyteen ja selvittää, missä kohtaa menimme vikaan, jotta emme toistaisi samaa virhettä nyt. Vastaus ei ole mustavalkoinen, mutta itselleni räikein virhe on hyvin selkeä. Noin 80 vuotta sitten öljy- ja kaasuyhtiöiden edustajat kokoontuivat keskustelemaan alojensa saastuttavasta vaikutuksesta ja päätyivät voittojen menettämisen pelossa peittämään kokousta seuraavien löydösten tulokset. Peittely ei ollut kuitenkaan öljy-yhtiöiden suurin synti, sillä esim. Exxon tuki rahallisesti ilmastonmuutosta vähätteleviä tai kieltäviä organisaatioita ainakin vuodesta 1981 asti. Tällä hetkellä 57 yritystä tuottaa 80% maailman kasvihuonepäästöistä ja elinkeinoelämä pyrkii kaikin keinoin rajoittamaan itseään kohtaan kohdistuvaa sääntelyä, jolla tilannetta voisi parantaa.

Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka elinkeinoelämälle on suotu valtava määrä oikeuksia tahkota voittoja keinoilla millä hyvänsä ilman vastapainona toimivia velvollisuuksia toimia ihmiskunnan etujen mukaisesti. Tällaiselle järjestelylle on olemassa nimi silloin kuin samanlainen epäsuhta vallitsee hallituksen tasolla – diktatuuri. Se, että maailma on täyttynyt vallastaan humaltuneilla autokraateilla, jotka hyötyvät maailman tuhosta, on nähdäkseni suurin syy ilmastokriisin syntymiselle ja jatkuvuudelle. Tietysti ongelmaa ylläpitää ja pahentaa myös se, että on syntynyt (ja synnytetty) valtava määrä ihmisiä, jotka ongelman käsittelyn sijasta kuluttavat energiaansa keskinäiseen riitelemiseen ja ongelmalta pakoiluun. He turvautuvat joko naiiviin optimismiin odottaen ongelman ratkeavan kuin itsestään ilman uhrauksia, tai nihilistiseen pessimismiin, joka ei näe ilmastokamppailussa mitään arvoa.

Olen monesti ajatellut ilmastonmuutokseen liittyvien toimien häpeällistä historiaa milloin surullisena, milloin häpeää tuntien, milloin oikeutetun raivon vallassa. Vaihtoehtoisten historiankulkujen kuvittelu, mikäli vastuulliset ja moraaliset yksilöt olisivat edustaneet ihmiskuntaa sen kriittisimmillä hetkillä, täyttävät mieleni kaiholla ja pettymyksellä. Toisaalta se, että nämä kehityskulut on helppo visualisoida myös tästä päivästä alkaviksi, tarkoittaa että toivoa on edelleen olemassa.

Muistan, kun ensi kertaa todella tiedostin ilmastonmuutoksen vakavuuden ongelmana. Ongelma oli niin suuri, että siitä oli vaikea saada otetta edes teoreettisella tasolla, saatika tasolla, jossa ongelmaan voisi lähteä etsimään konkreettisia ratkaisuja. Pyrin kuitenkin olemaan hyvä kansalainen ja vähentämään ilmastotaakkaani yksilönä. Olin iloinen köyhyydestäni, koska olin jo tottunut pakosta elämään ympäristöystävällisesti.

Hiilijalanjäljen tarkkailusta tuli lähestulkoon pakkomielle: Kasvisruokaan oli vaihdettava, kotimaista suosittava. En ostanut uusia tuotteita lukuunottamatta elintarvikkeita ja hygieniatuotteita vuosikausiin. Youtube-videotkin oli katsottava 144p:nä, vaikka harvoin hemmottelinkin itseäni teräväpiirrolla mikäli video sisälsi jotakin esteettisesti vetoavaa.

Yrittäessäni elää ympäristöystävällistä elämää kohtasin uuden ongelman: Koska riittäviä ilmastonmuutoksen vastaisia toimia ei ollut tehty suurista lupauksista huolimatta, huomasin epäsuhdan minun toimieni ja ihmiskunnan toimien välillä. En tiennyt olinko parempi vai huonompi kuin muut. Ajattelin yksinkertaisesti olevani erilainen ja muun maailman erkaantuvan minun maailmastani. Tämä loi muurin minun ja yhteiskunnan välille ja eristi minut kaikesta, mitä pidin arvokkaana maailmassa. Katsoin yksinäisyydessäni pimeän asuntoni ikkunasta odottaen maailmanpalon käynnistymistä, toivoen kärsimättömänä lopun jo koittavan.

Ennen pitkää aloin kuitenkin havahtua todellisuuteen, jolle suuren symbolisen lähtösysäyksen antoi nettiä selaillessani kohtaamani anekdootti: Hiilijalanjälki, jota olin orjallisesti yrittänyt pienentää, oli BP:n – maailman suurimpien joukkoon kuuluvan öljy-yhtiön – mainoskampanjan tuotos, jonka tarkoituksena oli ilmiselvästi sysätä vastuu ilmastonmuutoksesta kollektiivien sijasta yksilölle. Ymmärsin, että kuluttajavalintani eivät tulisi korjaamaan ympäristöongelmaa ruokkivia rakenteellisia, kulttuurillisia ja institutionaalisia tekijöitä ja sen varaanhan BP olikin laskenut, sillä mikäli he olisivat odottaneet ihmisten kykenevän yksilöllisesti muuttamaan maailmanjärjestelmää, heidän yksisilmäisesti voitontavoitteluun perustuva eetoksensa olisi kukistunut paremman huomisen koitettua.

Olin huomaamattani kietoutunut aikaamme leimaavaan sairaalloiseen yksilökeskeisyyteen, joka on tehnyt meistä parempaa maailmaa toivovista voimattomia, eristäytyneitä ja riidanhaluisia. Usko ympärillemme levitettyihin valheisiin ihmisten itsekkyydestä ja sitä myöten maailmanjärjestelmän uudistamisen mahdottomuudesta upottivat minut toivottomuuden suohon, sillä eihän näitä asioita voitaisi yhteensovittaa haaveeseen paremmasta huomisesta.

Haluaisin väittää, että vankkumaton rationalisuus yhdistettynä lahjomattoman moraalin vaatimuksiin johdattivat minut lopulta totuuden äärelle, mutta todellisuus oli vähemmän imarteleva ja yksinkertaisempi: Elämä oli käynyt minulle täysin sietämättömäksi. Koin, että nykyisessä maailmassa ei ole mitään elämisen arvoista ja upotessani itsetuhon sankkaan suohon tartuin mihin tahansa tulevaisuuden visioon, mikä olisi tarjonnut minulle toivoa. Näiden visioiden jahtaaminen vei kuitenkin minulta voimavarat, sillä toisaalta koin ilmastotaistelun olevan jaloa ja ainoa tapa elää moraalisesti, mutta toisaalta jotain, mikä epäinhimillisessä vaativuudessaan sytyttää minut liekkeihin, jotka voisivat korkeintaan valaista tietä jälkeeni tuleville. Vaihtoehtoina olivat mielestäni siis merkityksettömyyden aiheuttama itsetuho tai merkityksellisyyden aiheuttama itsetuho.

Lopulta palaset kuitenkin loksahtivat kohdilleen: Ymmärsin, että näissä visioissa paremmasta huomisesta ei ollut kyse uhrautumisesta paremman huomisen synnyttämiseksi, sillä jo ensimmäiset askeleet kohti näiden visioiden toteuttamista auttaisivat minua saavuttamaan sen, mitä olen elämältä aina kaivannut ja mitä kuka tahansa modernin maailman eristäytyneeseen merkityksettömyyteen uponnut sisimmissään kaipaa.

Uuden maailman tavoittelu tarjoaisi merkityksellisen elämän, sillä mikä vetoaisi meidän syvällisimpään moraaliseen intuitioon kuin maailman pelastaminen? Se tarjoaisi yhteisöllisyyttä, sillä paikallisuuteen perustuvan yhteistyön suosiminen korvaisi ylikansallisen ympäristötuhoon perustuvan hegemonian valtaa, vieläpä ympäristöystävällisellä tavalla. Se tarjoaisi symbioottisen elämänmuodon vaalimista, jossa ihminen ja luonto voisivat kukoistaa yhdessä. Se tarjoaisi lähimmäisenrakkauden kukoistamista oppiessamme välittämään ihmisyydestä suojellessamme kaikkia globaalin katastrofin syntymiseltä.

Jos sinä, arvon lukija, koet, että olet yksin tässä maailmassa, kuten minä koin vuosikymmenet, haluan sanoa sinulle täydellä varmuudella, että et ole. Ymmärrän, miksi oletat niin, sillä ihmiskunta on syvästi jakautunut siitä huolimatta, että globaaliksi muuttuneen maailman olisi jo pitänyt opettaa meille kuinka samanlaisia me lopulta olemme. Syypää löytyy materialistisesta ylikansallisesta ahneudesta ja sorrosta, jolle ei ole olemassa oikeutusta varsinkin kun elämme maailmassa, joka voisi ruokkia ja lämmittää meidät jokaiset – luonnon kantokykyä ylittämättä. Et ole yksin, on vain monille hyödyllisempää, jos luulet niin.

Rikkokaamme yltiöpäisen individualismin luomat keinotekoiset rajoitteet välillämme, koska ilman aidosti kollektiivista toimintaa emme voi käydä taisteluun vastustaaksemme syvälle juurtuneita yhteiskunnallisia käytäntöjä ja järjestelmiä, kuten kulutuskulttuuria rehvastelevine statussymboleineen, autoilua suosivaa infrastruktuuria tai talouskasvun suosimista ympäristön kustannuksella. Mitä vaihtoehtojakaan kollektiivisuudelle meillä voisi olla, jos ilman yhteistä vastarintaa me kaikki eläisimme joko maailmantuhoon johtavan moraalittoman järjestelmän mekaanisina rattaina tai syvän toivottomuuden musertamina ymmärrettyämme kuinka vähän yksi ihminen voi asian hyväksi tehdä?

Tiedän, kuinka vaikeaa on astua tyhjän päälle vastustamalla vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sillä silloin alkaa ymmärtää, että tietyssä mielessä olemme yksin. Olemme yksin, sillä sukupolvien välinen jatkuvuus, josta jokainen sukupolvi ennen meitä on voinut nauttia, on katkennut ja tehnyt meistä orpoja: Jos jatkamme äitiemme ja isiemme viitoittamalla tiellä, kuljemme kohti tuhoa. Niinpä meidän on luotava uusi elämäntapa, joka palvelee toki myös omia etujamme, mutta myös kaikkien tämän sukupolven ja tulevien sukupolvien etuja. Tiedän, että tämä kuulostaa ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta tässä sadepilvessä on häikäisevän kultainen reunus: Ihmiskunta ei ole koskaan historiansa aikana kokenut yhtä kaunista yhteisyyden ja merkityksellisyyden tunnetta kuin tulemme tuntemaan, kun aidosti aloitamme työn maailmamme pelastamiseksi.

Miksi emme kävisi siis jo toimeen?

 

Lisää luettavaa:

• https://www.theguardian.com/business/2016/apr/13/climate-change-oil-industry-environment-warning-1968
• https://www.theguardian.com/environment/2015/jul/08/exxon-climate-change-1981-climate-denier-funding
• https://www.ciel.org/news/smoke-and-fumes/
• https://www.theguardian.com/environment/2024/apr/04/just-57-companies-linked-to-80-of-greenhouse-gas-emissions-since-2016
• https://en.wikipedia.org/wiki/Planetary_health_diet