Ilmastokriisia vastustava tulee ennen pitkää pakostikin kysyneeksi kysymyksen: Missä määrin meidän pitäisi toimia vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen mukaisesti ja toisaalta missä määrin meidän pitäisi tuomita ja pyrkiä muuttamaan järjestelmää, joka ei tee riittävästi ilmastokriisin estämiseksi?

Vastaamisen vaikeutta havainnollistaa normatiivisen ja tilastollisen normaaliuden määritelmät: Ensin mainittu kuvastaa sitä, kuinka meidän odotetaan käyttäytyvän moraalisten periaatteiden nojalla ja jälkeen mainittu kuinka todella käyttäydymme. Ongelmana on se, kuinka tilastollinen normaalius, siitä huolimatta että siihen tukeutuminen ei takaa moraalista lopputulosta, tuo turvaa ja vakautta elämäämme, sillä olemalla tilastollisesti normaaleita me koemme olevamme osa suurempaa kokonaisuutta, joka suojelee itseään ja kaltaisiaan. Tilastollisen normaaliuden tavoittelun suuri ongelma paljastuu huomatessamme välttämättömiä muutoksia paremman maailman edistämiseksi. Tällöin tilastolliseen normaaliuteen tukeutuvat, konservatiivit etunenässä, valitsevat kahdesta pahasta suuremman, toimettomuuden, kasvukipujen sijasta.

Haluamme siis toisaalta kuulua joukkoon, mikä tuntuu oikealta, ja toisaalta muuttaa yhteiskunnan toimintaa moraalisiin periaatteisiin pohjautuen, mikä tehdään epäilyksen jatkuvasti kalvaessa mieltämme: Onko meillä oikeus toimia yhteiskuntajärjestyksen vastaisesti? Sanoisin, että ehdottomasti, jos yhteiskuntajärjestys johtaa moraalittomuuteen. Helppoa tämä vastahankaan asettuminen ei kuitenkaan ole, sillä eihän valtavirran vastustaminen koskaan ole.

Ehkäpä tunnetuimman kritiikin modernin ihmisen moraalittomuutta vastaan on muodostanut Peter Singer, joka järkeili esseessään "Nälänhätä, vauraus, moraali" jotakuinkin seuraavasti: Jos esim. afrikkalainen lapsi kokee nälänhätää, tai sairautta, ja me, vauraan valtion asukkaat, olisimme voineet pelastaa hänen henkensä lahjoituksen muodossa, on pahuutta olla tekemättä lahjoitusta. Hän perusteli väitettään metaforan avulla: Jos näemme hukkuvan lapsen, toimettomuus on yhtä kuin lapsen hukuttaminen seurauseettisestä näkökulmasta. Maantieteellisen etäisyyden kasvaessa lapseen logiikka pysyy silti edelleen samana, niin kauan kun tiedämme ihmisten olevan hädässä.

Vastuutamme afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi ilmastokriisin tapauksessa lisäksi kasvattaa kolme tekijää (Shue 1993;1999, Lahikaisen mukaan, teoksessa Ajatuksia Ilmastoetiikasta (2013)):  "Ensiksikin rikkaiden maiden päästöt ovat olleet ja ovat edelleen moninkertaisia köyhiin maihin nähden..." "Toiseksi rikkailla mailla on paremmat toimintaedellytykset ja resurssit...." "Kolmanneksi on ajateltu, että kaikilla mailla on oikeus kehittymiseen ja koska köyhät maat ovat vähemmän kehittyneitä, olisi kohtuutonta, että tiukat päästörajoitukset estäisivät niitä kehittymästä lähemmäs rikkaita maita."

Siinä missä Singer lähestyi vähempiosaisten pelastamisen tärkeyttä seurauseettisestä näkökulmasta, itse uskaltautuisin viemään argumenttini vieläkin kauemmas: Perustui näkemyksemme etiikasta mihin tahansa kolmesta suuresta koulukunnasta, seurausetiikkaan, velvollisuusetiikkaan tai hyve-etiikkaan, ihmisyyden universaaliuden tunnustamisen on oltava etiikan keskiössä. Ja jos tunnustamme ihmisyyden universaaliuden, on meidän autettava afrikkalaista lasta mikäli haluamme pitää kiinni moraalimme perustasta.

Seurausetiikassa toivottava lopputulos on pääteltävissä siitä, mitä seurauksia itse toivoisimme toisten toimista seuraavan itsellemme, mikä vaatii oletuksen ihmisyyden universaaliudesta, ainakin pyrkiessämme globaalisti toivottaviin lopputuloksiin. Velvollisuusetiikka olettaa myös ihmisyyden universaaliuden, sillä "universaalin säännön" luominen olisi mahdotonta mikäli kaikki tahtoisivat tämän universaalin säännön olevan erilainen. Hyve-etiikka olettaa saman ihmisyyden ihanteen olevan toivottavaa ja tavoiteltavaa kaikille lähtökohtiin katsomatta, sen lisäksi että oman hyveen tavoittelu ei ole pois muiden hyveen tavoittelulta (sillä silloin hyveellinen toiminta kääntyisi paheelliseksi).

Jos etiikan vaatimusten mukaan tunnustamme ihmisyyden universaaliuden, havahdumme moniin räikeisiin epäkohtiin siinä, kuinka maailmamme toimii, esimerkiksi siinä kuinka valtioiden tai liittoumien rajat toimivat oikeutuksina välinpitämättömyydelle tai sortaville rakenteille ulkopuolisia kohtaan. Tästä toimiva esimerkki on ilmastokokousten häikäilemätön kaksinaamaisuus. Kortetmäen mukaan (em.) "Ilmastokokousten neuvottelukieltä voisi kutsua verhoiluretoriikaksi: neuvottelija ajaa oman maansa tai ryhmittymänsä intressejä ja tavoitteita, mutta koska nämä intressit eivät kohtaisi suoraan muotoiltuna muiden osapuolten hyväksyntää, ne täytyy 'verhoilla'." Kuinka meidän kuuluisi vastata globaaliin ongelmaan, mikäli tosiasiassa keskitymme omiin itsekkäisiin intresseihimme?

Yleinen argumentti afrikkalaisen lapsen auttamista vastaan kuuluu näin: "Afrikkalaisen lapsen kykyä nousta itse huonosta asemastaan ei kuuluisi aliarvioida, sillä muuten kiellämme häneltä hänen potentiaalinsa. Apuumme turvautumalla hän ei koskaan opi pitämään huolta itsestään." Tämä argumentti voidaan (korkeintaan) muodostaa ainoastaan täydessä sokeudessa vallitsevalle maailmanpoliittiselle tilanteelle, jossa tarjoamamme apu kehitysavun muodossa on pisara valtameressä länsimaiden suorittamiin sortaviin toimiin verrattuna.

Eskelinen sanoo (em.) "...sekä materiaaliset että rahalliset resurssit virtaavat huomattavasti voimakkaammin köyhistä maista rikkaisiin kuin toisinpäin."Rakenneuudistuslainojen aiheuttama taloudellinen ja tuotannollinen riippuvuus länsimaista, sotatoimet öljyn saannin varmistamiseksi, valuuttapako, autoritaaristen hallintojen suosiminen luonnonvarojen ylikansallisen hyödyntämisen edistämiseksi... Lista tavoista, joilla länsimaat hyödyntävät kehittyviä maita sekä aktiivisesti että passiivisesti on kammottava, ei pelkästään historiallisesti, vaan myös tänä päivänä. Tämän tiedon valossa afrikkalaisen lapsen auttaminen ei toimisi hänen avuttomuutensa rohkaisemisena, se toimisi vastapainona tälle systemaattiselle sorrolle, jotta hän voisi saavuttaa vapauden ulkoa tulevasta paineesta. Hanna Arendt oli oikeassa puhuessaan banaalista pahasta, sillä yhteiskuntajärjestyksemme aiheuttama kärsimys on hyvin vaikeaa huomata arkisen tylsän toiminnan taustalla.

Niin kauan kun emme vastusta sitä räikeää eriarvoisuutta, jonka mukaan kohtelemme valtioidemme rajojen ulkopuolisia ihmisiä varjellaksemme omaa hyvinvointiamme, emme kykene ymmärtämään miksi ihmiskunta ei kykene liittoutumaan edes niin tärkeän asian kuin ympäristömme pelastamisen vuoksi. Silloin emme voi karsia yhteiskuntamme rakenteista pois niitä osa-alueita, jotka tukevat eriarvoisuutta ja estävät rintaman muodostamista ilmastonmuutosta vastaan. Onkin tärkeää muistaa, että oikeudenmukaisemman maailman luominen ja ilmastokamppailu ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Minusta on edellämainitun globaalin moraalinäkemyksen perusteella täysin selvää, että hylkäämällä ihmiskunnan tarpeet kokonaisuudessaan kieltäytymällä ilmastokamppailusta – alkaen heistä jotka tulevat kärsimään ilmastokriisistä ensimmäisenä ja pahiten –  on yhtä kuin hylätä kaikki perusteet moraaliselle käytökselle. Jos taas hylkäämme perusteet moraaliselle käytökselle, on se ja sama pystymmekö ylläpitämään jonkinlaista selviytymistä rajojemme sisällä, sillä me olemme siinä vaiheessa tuhonneet perustan siltä, mikä tekee inhimillisestä kokemuksesta kokemisen ja sitä myötä pelastamisen arvoisen. Uskoisin, että moraalikatoa ei halua pohjimmiltaan kukaan ja ainoa syy itsekeskeisyyteen on valtaa omaavien moraalisessa kieroutuneisuudessa: Pidetään moraalista toimintaa vähemmän tärkeänä kuin omaa hetkellistä materiaalista hyvinvointia.

Olisiko meidän siis uhrattava kaikki materiaalinen hyvinvointimme jotta voimme kutsua itseämme moraalisiksi? Ei toki, sillä itse kutsuisin sitä jo lähes moraaliseksi täydellisyydeksi moraalisuuden sijasta. Peter Singerin metaforaa käyttäen näemme hukkuvia lapsia joka puolella ympärillämme, ja välittäminen heistä jokaisesta elämämme jokaisella hetkellä ajaisi meidät hulluksi. Vaikka emme kykene täydellisyyteen, muistutus ympärillemme muodostuneesta pimeydestä toimii toivottavasti merkkivalona matkallamme täydellisyyttä kohti. Moraalisen toiminnan näennäinen vaativuus ei kuitenkaan ole todellista, sillä ihminen haluaa olla hyvä toistaan kohtaan. Ja jos aloitamme riittävän vaatimattomasti, tämä halu moninkertaistuu ajan myötä. Kun ymmärrämme tämän, saamme kaikki tärkeimmät hyvän elämän edellytykset linjattua yhdeksi kestäväksi elämäntavaksi: Globaalin hyvinvoinnin, ympäristöystävällisyyden ja moraalisen elämän.

Lähteitä ja lisää luettavaa:
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41848/Ajatuksia%20ilmastoetiikasta.pdf
https://en.wikipedia.org/wiki/Consequentialism
https://en.wikipedia.org/wiki/Deontology
https://en.wikipedia.org/wiki/Virtue_ethics
https://en.wikipedia.org/wiki/Neocolonialism
https://en.wikipedia.org/wiki/Capital_flight
https://en.wikipedia.org/wiki/Transfer_mispricing
https://en.wikipedia.org/wiki/Famine,_Affluence,_and_Morality
https://en.wikipedia.org/wiki/Structural_adjustment

Muinaisina aikoina, kun olin lukion ensimmäisen vuoden opiskelija, yksi ensimmäisistä yhteiskuntaopin kursseistani liittyi kansantalouden toimintaan. Muistan lukeneeni kirjan sisällön läpi nuoren pojan kuuliaisuudella ja naiiviudella kyseenalaistamatta mitään. Palataan nykypäivään, kun päätin kertauksen nimissä lukea tämän kurssin oppikirjan, "Kansantalous tutuksi" uudelleen läpi ja olin suuresti yllättynyt siinä miten kriittisesti suhtauduin kirjan teoreettiseen viitekehykseen jo ensisivuilla.

Varsinkin yksi viattomalta vaikuttava lause täytti mieleni epäluulolla: "....ihmisten ja yhteiskuntien taloudellinen toiminta perustuu siihen, että ihmisillä on enemmän tarpeita kuin mahdollisuuksia niiden tyydyttämiseen." Johtopäätökseni oli seuraava: Vallitsevan taloustieteen paradigman mukaan talouden ei ole tarkoitus tyydyttää ihmisten kaikkia tarpeita, koska muuten kannustimet taloudelliselle toiminnalle lakkaisivat olemasta. Olisi siis kriittisen tärkeää, että ihminen pysyisi tyytymättömänä, mikäli haluaisimme, että järjestelmä ei romahtaisi. Toki yksinkertaisimmat tarpeemme, kuten nälkä ja jano, vaativat jatkuvaa tyydyttämistä, ja olemmekin siinä mielessä aina tyytymättömiä, mutta näiden kohdalla tulemme tyytyväisiksi samasta määrästä hyödykkeitä. Tämä ei toimi perustana kasvuun pyrkivälle taloudelle, jonka on pyrittävä vastaamaan alati kasvaviin tarpeisiin.

Onkin huomattavissa ristiriita markkinoiden toiminnassa, sillä toisaalta se pyrkii vastaamaan meidän tarpeisiimme,  toisaalta ihmisen pitää pysyä tyytymättömänä. Suureksi ongelmaksi jatkuvan tyytymättömyyden ylläpitämiselle on muodostunut – ainakin teoriassa – markkinoiden alati kasvava kyky tyydyttää tarpeemme yhä kehittyneemmän teknologian ja tuotantoprosessien virtaviivaistumisen myötä. Kuinka pitää ihminen tyytymättömänä maailmassa, jossa hän hukkuu hyödyketulvan alle? Luomalla tarpeita ja sekoittamalla halumme tarpeisiimme.

Ensimmäinen keino, tarpeiden luominen, on suhteellisen yksinkertainen. Näkökulmamme markkinoihin onkin sinisilmäisen lukio-Samin tasolla niin kauan kun uskomme kaiken kuluttamisen johtuvan tarpeista halujen sijasta. Se, että saamme nauttia espressokeittimellä tehdystä juuri jauhetusta jumalaisesta kofeiininektarista (sponsoroi minua Nestle, lupaan katsoa räikeiden ihmisoikeusrikkomuksiesi lävitse), ei ole tarve, mutta jos olemme muodostaneet tästä nautinnosta rutiinin, se toimii täsmälleen samalla tavoin kuin tarve, sillä me koemme tarpeena halumme toimia rutiiniemme mukaisesti.

Lisäksi hyödykkeistä saamamme mielihyvä on myös nähtävissä tarpeen tyydyttämisenä, vaikka emme aluksi sitä tarpeena pitäisikään, sillä dopamiinijärjestelmämme asettuu sille tasolle mihin olemme tottuneet, toisin sanoen eritämme saman määrän dopamiinia, olemme sitten tottuneet syömään neljä kakkua päivässä tai neljä kakunpalaa päivässä. Niinpä tarvitsemme yhä enemmän hyödykkeitä rutiiniemme tyydyttämiseksi ja mielihyvän saavuttamiseksi ja olemme siten yhä riippuvaisempia meidän tarpeemme tyydyttävän järjestelmän jatkuvuudesta.

Seuraavat ovat Maslowin tarvehierarkian mukaan asiat, joita voimme tavoitella markkinoilta, mikäli ne perustuvat vain fysiologisiin ja turvaan liittyviin tarpeisiimme: Vesi, ruoka, suoja, vaatteet (suojan antamiseksi ympäristöltä), terveystuotteet. Kuinka paljon esimerkiksi keskiluokkaiset kuluttavat vain näihin (eikä luksusversioihin näistä) ja kuinka paljon käytämme rahaamme näiden sijasta asioihin, joita emme tarvitse? Onkin tarpeen sekoittaa ihmisen fysiologiset ja turvaan liittyvät tarpeet hänen korkeamman tason tarpeisiinsa, jotta hänet voidaan kahlita yhä tiukemmin kulutuskulttuurin orjaksi.

Tehokas keino luoda tarpeita on aiemmissa kirjoituksissani mainitsemani markkinaideologian leviäminen asioihin, joita todella tarvitsemme: Arvostus, tunnustus, rakkaus, itsemme toteuttaminen. Niinkin viattomalta vaikuttava asia kuin mainos, jossa kokista nauttivat nuoret ilakoivat toistensa seurassa vailla huolen häivää, pyrkii samaistamaan todelliset sosiaaliset tarpeemme rooliimme kuluttajina. Tämän aivopesuprosessin lopullinen päämäärä on ihminen, joka ei enää tiedä, mitä hän aidosti tarvitsee, virvokkeita vai hyväksyntää.

Pohjimmiltaan tarpeiden sekoittuminen haluihin johtuu nähdäkseni siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa arvomme sen jäseninä määrittyy kuluttamishimon valtaan antautumisesta. Sekoitamme siis kaipuumme kuulua yhteisöön pinnallisimpiin, materialistisimpiin ja alkukantaisimpiin tarpeisiimme. Lopputuloksena emme koe enää minuutemme sijaitsevan itsessämme, sillä se on levinnyt kuin pieni nokare voita liian suurelle leivälle. Meitä ei määritä unelmamme, tarpeemme, rakkauden kohteemme, asiat joita pidämme kauniina, kaikki mikä voisi ruokkia oman autenttisen itsemme kukoistusta, vaan hajanainen kokoelma irrallista ja yhdentekevää rihkamaa, automme, korumme, pukumme, pankkitilimme ja asemamme markkinointifirmassa, joka ylläpitää ja vahvistaa tätä sairaalloista ihmiskuvaa. Onkin syytä kysyä, onko ihmisten pinnallisten halujen tyydyttämiseen perustuva järjestelmä säilyttämisen arvoinen, kun olemme saaneet vaihdossa yhteiskunnan, jossa olemme yksinäisiä, vieraantuneita, ahdistuneita ja masentuneita. Niin vieraantuneita itsestämme, että emme edes tiedä mihin suuntaan meidän kuuluisi kulkea. Niin vieraantuneita, että maailman tuhoaminen on yhtä toivottavaa kuin maailman pelastaminen.

Vaihtoehdot kehittyvän teknologian ja suuremman kulutuskyvyn hyödyntämiselle olisivat humaanimpia ja edistäisivät onnellisuuttamme varmasti kestävämmin ja pysyvämmin. Tätä on alleviivannut yksi Suomen ympäristöliikkeen merkittävimmistä hahmoista, tilastotieteilijä ja Vihreiden pitkäaikainen kansanedustaja kirjassa "Talous kasvun jälkeen": "Osmo Soininvaara on pyrkinyt vakuuttamaan päättäjiä siitä, että ihmisten tulojen kasvaessa rahan tarve vähenee mutta vapaa-ajan arvo kasvaa. Sen vuoksi on järkevää vaihtaa rahaa vapaa-ajaksi...vuodesta 2002 vuoteen 2005 suomalaisten reaaliansiot kasvoivat peräti yhdeksällä prosentilla, mutta harva kuitenkaan huomasi tätä hyvinvointinsa lisääntymisenä. Jos taloudessamme olisi käytetty tuo lisäarvon nousu työajan lyhentämiseen, ihmisten vuosilomaa olisi voitu pidentää lähes neljällä viikolla. Sen moni olisi jo huomannut."

Nykyajan hulluutta tarkastellessa tulee väkisinkin kysyneeksi: Mitä me edes tavoittelemme ja mikä meitä motivoi? Haluammeko muuttaa ympäröivän maailmamme muovijätehelvetiksi vain osoittaksemme ylivertaisuutemme luontoon nähden? Olemmeko humaltuneet "enemmästä" kyseenalaistamatta mitä tämä "enemmän" voi meille tarjota ja ennen kaikkea mitä se voi meiltä kieltää? Eivätkö tärkeimpinä kokemamme asiat ole nimenomaan niitä, joita emme voi pukea modernin yhteiskunnan fetissien mukaisesti lukujen tai esineiden muotoon? Vauvan hymy, ystäväpiirin kokoontuminen, rakkaudentunnustus, hyväksyntä, yhteisyys, halauksen lämpö, eivätkö nämä ole syitä sille miksi olemme olemassa?

Vanhan buddhalaisen sananlaskun mukaan "Voimme joko tahtoa enemmän tai tyytyä vähempään. Toinen näistä ei lopu ikinä". Olen täysin samaa mieltä ajatuksen ytimestä, mutta lisäyksenä voin sanoa, että loppuu kyllä, jos maailmasta tai ihmisyydestä ei ole enää mitään jäljellä. Surullisinta on se, että tällä "enemmän" tavoittelulla emme olisi edes tavoittaneet mitään tavoittelemisen arvoista.

Lähteitä ja lisää luettavaa ja katsottavaa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Maslow's_hierarchy_of_needs
Talous kasvun jälkeen (Joutsenvirta, Hirvilammi, Ulvila, Wilén) - 2016
Kansantalous tutuksi (Koskela, Rousu) - 2004

https://www.youtube.com/watch?v=mb5W9cMi6C8

Ihmisen luontainen itsekkyys on ihmiskunnan suurin valhe. He jotka levittävät valhetta kiivaimmin, yleensä hyötyvät siitä eniten. Ilman tämän valheen vastustamista ei ole mitään syytä uskoa parempaan tulevaisuuteen keskinäisen kinastelumme johtaessa meitä varhaiseen hautaan. Eihän ilman epäitsekkäitä toimia voida käynnistää globaalia vastarintaa globaaleja uhkia, kuten ilmastonmuutosta tai biodiversiteetin menetystä, vastaan.

Aloitetaan itsekkyyden määrittelemisen ongelmista: Siitä, kuinka itsekkyys määritellään virheellisesti joko niin laajasti, että itsekkyys menettää kaiken merkityksensä, tai niin, että määritelmä ei kykene mitenkään kattamaan ihmisyyttä kokonaisuudessaan.

Liian laajasti itsekkyys määritellään helposti mielihyväperiaatteen nojalla: Se että ihminen tekee mieluummin asioita, joista tulee hänelle itselleen hyvä olo, on olevinaan merkki siitä, että sarjamurhaaja on veistetty samasta puusta kuin kansalaisoikeustaistelija, sillä he molemmat tekevät tekojaan mielihyvää tavoitellen.

Mielihyväperiaatekaan ei ole universaali totuus, sillä monet meistä voivat sietää äärimmäistä tuskaa tavoitellen merkityksellisinä koettuja asioita. Mielihyväperiaatteeseen uskovillakin se kertoo ainoastaan sen, että meissä kaikissa on jotain yhteistä. Ajatteluharha on siinä, että ihmiset nähdään sen nojalla samanlaisina siitä huolimatta, että itsekkäät halut voivat johtaa heitä täysin vastakkaisiin maailmankatsomuksiin, arvomaailmoihin ja tekoihin.

Niinpä "itsekkyys" kaikkia ihmisiä kuvaavana yleiskäsitteenä on vailla mitään selitystehoa. Pitäisikin puhua korkeintaan "itsekkäästä itsekkyydestä" ja "epäitsekkäästä itsekkyydestä". Näitä ihmiset varmasti normaalisti tarkoittavatkin puhuessaan itsekkyydestä ja epäitsekkyydestä, mutta määritelmää sumentavat ihmiset, jotka yrittävät typistää kaikki ihmiset samaksi massaksi. Tämän seurauksena he, jotka toivovat parastamme, samaistetaan heihin, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan, nakertaen ensinmainittujen vaikutusvaltaa.

Epäselvyyden tahallisen tai tahattoman aiheuttamisen lisäksi ihmisen itsekästä itsekkyyttä yritetään oikeuttaa essentialistisilla argumenteilla, jotka ovat johtaneet väestönryhmien sortoon ihmiskunnan historiassa lukemattomia kertoja:  Se, että on nähty ihmisyydellä olevan tietty perusluonne, jota emme voi muovata kovalla työllä, yhteisön tuella tai instituutioiden avulla, on antanut tukea vastaaville argumenteille ihmisten "alalajeista".

Naiset, ulkomaalaiset, muslimit, kaikkien on nähty omaavan tietty viallinen perusluonne, jota ei käy muokkaaminen, jolloin on pidetty oikeutettavana dominoida, kontrolloida ja alistaa heitä. Koko ihmisyyden itsekkyyteen nojaten on taas koettu oikeutetuksi sortaa toisiamme yhteistyön sijasta. Nykyään suositaan kulttuuripuhetta, jonka mukaan tietyn kulttuurin edustajat omaavat väistämättä tietyt piirteet, mutta en itse näe tässä juurikaan eroa entisaikojen biologis-essentialistisiin näkemyksiin. Keskitytään nyt kuitenkin vain jälkimmäiseen ihmisen itsekkyyden kohdalla.

Ihmisen itsekkyyden biologinen argumentti kuuluu näin: Ihminen on itsekäs, koska evoluutio, joka on muinoin antanut meille uhkavaatimuksen  "ole vahvin tai kuole", on ohjannut parhaimmat geenit omaavat varjelemaan omia intressejään muiden kustannuksella. Evoluutioteoriankin tulkinta kärsii nähdäkseni yksinkertaisesta väärinkäsityksestä. Darwinin teoriaa on tiivistetty sanoin "survival of the fittest", mutta miten se kuuluisi suomentaa? "Fittest" voidaan tulkita kahdella eri tavalla, joko hyväkuntoisena, tai sopivana. Niinpä "survival of the fittest" voi viitata yksilön vahvuuteen tai yksilön sopeutumiseen ympäristönsä vaatimuksiin. Näistä jälkimmäinen kuvaa Darwinin teoriaa paljon osuvammin.

Koska ihminen on nähdäkseni ennen kaikkea sosiaalinen eläin, evolutiivista argumenttia ihmisen itsekkyyden puolesta ei kuuluisi korvata toisella evolutiivisella argumentilla ihmisyyden olemuksesta, sillä ne perustuvat molemmat em. biologiseen essentialismiin, eivätkä humanistisempaan, rakastavampaan, ihmisen potentiaalin tiedostavaan ajatustapaan, ts. hänen kykyynsä luoda ja muokata omaa ympäristöään ja itseään mieleisekseen. Seuraavan evolutiivisen argumentin onkin tarkoitus vain kumota harhaanjohdettu ihmisen itsekkyyttä puoltava biologinen näkemys.

"Vahvimpien selviytyminen" on väärässä, sillä ihmiskunta on kohonnut ravintoketjun huipulle yhteistyönsä ansiosta. Verrattuna esimerkiksi tiikereihin, karhuihin tai susiin, ihmisellä ei olisi ollut mitään toivoa selviytyä yksin, oli hän miten vahva tahansa. "Kiltimpien selviytyminen" käykin ihmisten kohdalla enemmän järkeen, sillä ympäristö, jossa ihminen joutui selviytymään, koostui muista ihmisistä. Biologiset juuremme ovat metsästäjä-keräilijöissä, jotka ottivat toistensta tarpeet huomioon hioakseen yhteistyönsä parhaimpaan mahdolliseen terään. E.O Wilsonia vapaasti kääntäen "Ryhmien sisällä itsekkäät yksilöt voittavat uhrautuvat yksilöt mutta ryhmä uhrautuvia voittaa ryhmän itsekkäitä." Ryhmien välisessä kilpailussa uhrautuvuus on siis koitunut toivottavaksi ominaisuudeksi. Olemmekin saaneet esi-isiltämme lahjaksi ennen kaikkea yhteistyön kyvyn. Se miksi meistä tulee itsekkäitä, johtuu siis ympäristöstämme.

Olemmehan äärimmäisen sosiaalisia eläimiä ja siten äärimmäisen kykeneviä epäitsekkyyteen. Paras esimerkki tästä löytyy minulle hieman kyseenalaisesta lähteestä: Lähes neljä viidestä suomalaisesta on sitä mieltä, että Suomen jouduttua hyökkäyksen kohteeksi olisi puolustauduttava, oli lopputulos miten epävarma tahansa. Suomalaiset olisivat siis valmiita vastustamaan syvimpiä biologisia vaistojaan, joita sisältämämme geenit vaativat meitä noudattamaan itsesuojelun nimissä, yhteisyyden tuntemuksen ja muiden suojelemisen nimissä.

Onkin suorastaan hämmentävää ymmärtää, kuinka suuri vaikutus ympäristöllämme on meihin. Olemmeko siis sosiaalisen ehdollistumisen orjia? Emme, siinä vaiheessa kun tiedostamme, että meihin vaikutetaan ja varsinkin silloin kun huomaamme, että meihin vaikutetaan meidän omaa hyvinvointiamme ja elämänlaatuamme heikentäen. Tiedostettuamme tämän ongelman voimme alkaa myös taistella sitä vastaan, varsinkin kun ymmärrämme, että voimme tehdä sen yhdessä, ilman itsekkyyden valheen muodostamaa kiilaa välillämme.

Lisää luettavaa:

https://www.nbcnews.com/better/relationships/survival-fittest-has-evolved-try-survival-kindest-n730196

https://yle.fi/a/74-20070259

Jumala on kuollut, sanoi Nietzche, ja me olemme hänet tappaneet. Mutta kenet me kohotimme hänen korvaajakseen, kun ymmärsimme hänen jättämänsä valtavan tyhjiön vaativan täyttämistä? Itsemme, ja ennen kaikkea näennäisen rationaalisuutemme.

Monelle nykyihmiselle tuottaa suuria vaikeuksia ymmärtää, että hän on uskovainen siinä missä menneiden aikojen kristittykin. Hän tuhahtelee omahyväisesti uskovaisten maailmankuvalle argumentoiden seuraavasti: "Kuinka epärationaalista on uskoa johonkin, millä ei ole mitään perustaa materiaalisessa todellisuudessa! Emmehän voi vahvistaa sen olemassaoloa mitenkään, jolloin emme voi myöskään vahvistaa sitä, kannattaako meidän seurata uskomme kohdetta!" Sitten hän kääntää katseensa keskustelukumppanistaan sanomalehteen ja hurraa uutiselle talouskasvuun liittyvistä positiivisista odotuksista.

Hän ei ymmärrä kuuluvansa talouskasvun kuolemakulttiin, jonka ihanteet eivät suinkaan ole lähimmäisenrakkaus, nöyryys ja uhrautuminen, toisin kuin hänen parjaamassaan uskonnossa parhaimmillaan ovat, vaan ahneus, omaneduntavoittelu ja tulevien sukupolvien elämänlaadun heikentäminen. Hän itse ei elä materiaalisessa todellisuudessa, sillä hän olettaa ihmisen rationaalisuuden ja kyvyn hallita muuta luomakuntaa tekevän hänestä itsestään Jumalan. Niinpä ei tarvitse kyseenalaistaa, onko kaiken taloudellisen toiminnan perusta, eli materiaaliset edellytykset joiden avulla voimme hyödyntää energiaa ja luonnonvaroja, kestävällä pohjalla. Jos hän kyseenalaistaisi, hän väistämättä havahtuisi: Ei ole.

Perusteita on valtavasti, niin monta että kuolemakulttiin kuuluvien on helppo pyrkiä purkamaan edes osa niistä, vaikkakin vain näennäisesti ja älylliseen epärehellisyyteen pohjautuen. Itse haluan tehdä asiasta mahdollisimman yksinkertaisen (ehkä jopa liiallisuuteen asti), jotta he eivät pystyisi siihen, mutta ensin hieman faktoja, joista kaikki ovat samaa mieltä. Talouskasvu tarkoittaa kasvavaa bruttokansantuotetta, usein valtion ihmismäärään suhteutettuna. Bruttokansantuote taas koostuu tuotettujen aineettomien tai aineellisten hyödykkeiden tuottamasta lisäarvosta. Talouskasvu on siis sitä, että tuotetaan enemmän hyödykkeitä kuin aikaisemmin on tuotettu. Koska se mitataan prosenteissa (eikä prosenttiyksiköissä) kasvun on oltava yhä suurempaa joka vuosi, että pysytään tietyssä prosenttitavoitteessa.

Talouskasvun kuolemakulttiin kuuluvat yrittävät argumentoida, että kasvusta voidaan tehdä "vihreää", eli samaan aikaan vähentää ympäristökuormitusta ja pitää yllä talouskasvua. Tämä argumentti on naurettavan naiivi, sillä on käytännönjärjenkin perusteella – puhumattakaan tutkimuksien paljastamista totuuksista – ilmiselvää, että vihreä kasvu osoittautuu vähintäänkin lopulta mahdottomaksi ja sen ymmärtämiseksi tarvitsee vain tietää 2 faktaa:

1. Jokainen hyödyke tai palvelu edellyttää jonkin määrän ilmastopäästöjä. Koska aineellisten hyödykkeiden tuottamat ilmastopäästöt ovat kiistattomia, kuolemakulttiin kuuluvat uskottelevat ratkaisun löytyvän palveluista. Ongelma on siinä, että nekin edellyttävät väistämättä ilmastopäästöjä. Jos et usko, tarjoan sinulle ajatusleikin: Yritä keksiä palvelu, joka ei vaadi yhdenkään työkalun tuottamista, yhdenkään liiketilan lämmittämistä ja ylläpitämistä, yhdenkään serverin kuormittamista jne.

2. Joka vuosi on tuotettava enemmän aineettomia ja aineellisia hyödykkeitä, jotta talouskasvu on mahdollista.

Näistä voidaan tehdä johtopäätös: Joskus tulevaisuudessa pitäisi saavuttaa piste, jossa aineellisia tai aineettomia hyödykkeitä pitäisi tuottaa niin paljon, että ne eivät käytännössä voisi tuottaa yhtään lisää ilmastopäästöjä ettei ympäristön kantokyky ylittyisi. Niiden ei kuuluisi siis olla olemassa materiaalisen maailman ehdoilla, aivan kuin elämänlankansa loppuun polttanut kristitty, joka kuolemansa koitettua jatkaa matkaansa Taivaan valtakuntaan.

Noususuhdannetta kuvaavien viivadiagrammien tarjoama matemaattinen abstraktio on täsmällinen vastine spiritualistien uskoon maailmankaikkeuden kahdesta erillisestä olemuksesta, materiaalisesta ja henkisestä, paitsi että niissä ajatellaan henkisen jo tässä maailmassa olevan ensisijainen ja materiaalisen toimivan sen ehdoilla. Uskotaan Adam Smithin "näkymättömän käden" karikatyyriin, joka talouden lakien kautta johdattaa meidät ihmiset paratiisiin maan päällä. Jos tämä ei kuulosta uskonnolta, niin ei kuulosta mikään.

Syy, miksi tämän kuolemakultin todellinen olemus ei ole paljastunut ihmiskunnalle, on sen laajuudessa. Se on lävistänyt jokaisen yhteiskuntamme poliittisen ja sosiaalisen sfäärin seinät saastuttaen pyhimpinä ja arvokkaimpina pitämiemme asioiden olemuksen. Globalisaation avulla se on tehnyt itsestään niin valtavan, että sen rajoja on vaikea erottaa. Niinpä on vaikeaa kuvitella vaihtoehtoja, jotka toimisivat paremmin.

Markkinafetisismin limaiset lonkerot ulottuvat kaikkialle, mistä ihmiset ennen ammentivat elämäänsä hyvää: Puhutaan parisuhdemarkkinoista rakkauden löytämisessä. Puhutaan itsensä markkinoinnista merkityksellisen työpaikan etsinnässä. Aineellisia ja aineettomia hyödykkeitä hyödynnetään ja ylikulutetaan lähes poikkeuksetta sosiaalisen ajanvieton yhteydessä. Ihmisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa taloudellista arvoa, ts. ylikuluttaa luontoa.

Pyhätöt jotka eivät ole saastuneet markkinafetisismin toimesta ovat toistaiseksi olemassa vain takana suljettujen ovien, jotka odottavat päivää, kun ne voidaan avata. Ne ilmenevät siinä, miten silloin, kun meitä ei usuteta toisiamme vastaan, kohtelemme toisiamme kunnioituksella ja arvokkuudella, kuinka rakastamme toisiamme, kuinka tahdomme kasvaa ja kehittyä ja vaalia ympäristöämme ja kuinka pisin ja terveellisin elämä syntyy ihmissuhteita vaalimalla, ei suinkaan taloudellista ylivaltaa tavoittelemalla.

Tilanne on toki turhauttavaa, jos yrittää osoittaa tämän järjestelmän moraalittomuuden ja epärationaalisuuden ja huomaa puhuvansa seinälle. Mikä tekee tilanteesta kuitenkin raivostuttavan, on se, kuinka taloususkovaiset kutsuvat meitä, jotka ymmärtävät tilanteen vakavuuden idealistisiksi hölmöiksi, jotka eivät ymmärrä kuinka maailma toimii.

Onkin aika paradigman muutokselle: On aika ymmärtää ja kuuluttaa kaikkialle ympärillemme, että kun julkisessa keskustelussa puhutaan naiivista idealismista nykyjärjestelmän vastustamisen muodossa, viitataan siihen, kuinka asia näyttäytyy markkinauskovaisuuden kuolemakultin kapeakatseisesta katsantokannasta, eikä siihen, kuinka asia oikeasti laajemmassa kontekstissaan on. Laajempi, realistisempi konteksti, syntyy vain, kun otamme huomioon taloudellisen toiminnan mahdollistavan ympäristön kantokyvyn.

Ainoat naiivit idealistit ovat he, jotka luulevat voivansa perustaa yhteiskuntajärjestelmän ekologiselle kestämättömyydelle ja luonnon tuhoamiselle, sillä he luulevat olevansa luonnosta irrallisia jumalolentoja, jotka voivat koskemattomuudessaan tarkastella maailmantuhoa Olympoksen vuoren huipulta. Ainoat rationaaliset ja aikuisen tavalla käyttäytyvät yksilöt taas ymmärtävät tarpeen valtavalle muutokselle yhteiskunnassamme.

[Pahoittelut, jos joku uskovainen loukkaantui siitä, kuinka rinnastin heidät taloususkovaisiin. Itse en pidä uskovaisuutta itsessään pahana asiana, siitä tulee paha asia vain jos palvomme viisauden, hyveellisyyden ja rakkauden vastakohtia ja/tai jos uskonto yritetään oikeuttaa empiristisellä rationaalisuudella.]

Lisää luettavaa:
https://eeb.org/library/decoupling-debunked/
https://en.wikipedia.org/wiki/Invisible_hand
https://greatergood.berkeley.edu/article/item/what_the_longest_happiness_study_reveals_about_finding_fulfillment

Elämme Herran vuotta 2024. Useamman vuosikymmenen meitä on varoitettu yhä painokkaammin ilmastonmuutoksen mahdollisesti katastrofaalisista seurauksista. Tällä kriittisellä hetkellä on tullut ilmeisen selväksi, että ilmastonmuutoksen vastainen toiminta ei ole ollut lähellekään riittävää, jotta saavuttaisimme esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksessa linjatut päästövähennykset. Päinvastoin hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet globaalisti päättäjien maalatessa ruusuisia harhakuvia kulman takana odottavasta käännekohdasta.

Katastrofin kynnyksen lähestyessä vaikuttaa relevantilta kohdistaa katse menneisyyteen ja selvittää, missä kohtaa menimme vikaan, jotta emme toistaisi samaa virhettä nyt. Vastaus ei ole mustavalkoinen, mutta itselleni räikein virhe on hyvin selkeä. Noin 80 vuotta sitten öljy- ja kaasuyhtiöiden edustajat kokoontuivat keskustelemaan alojensa saastuttavasta vaikutuksesta ja päätyivät voittojen menettämisen pelossa peittämään kokousta seuraavien löydösten tulokset. Peittely ei ollut kuitenkaan öljy-yhtiöiden suurin synti, sillä esim. Exxon tuki rahallisesti ilmastonmuutosta vähätteleviä tai kieltäviä organisaatioita ainakin vuodesta 1981 asti. Tällä hetkellä 57 yritystä tuottaa 80% maailman kasvihuonepäästöistä ja elinkeinoelämä pyrkii kaikin keinoin rajoittamaan itseään kohtaan kohdistuvaa sääntelyä, jolla tilannetta voisi parantaa.

Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka elinkeinoelämälle on suotu valtava määrä oikeuksia tahkota voittoja keinoilla millä hyvänsä ilman vastapainona toimivia velvollisuuksia toimia ihmiskunnan etujen mukaisesti. Tällaiselle järjestelylle on olemassa nimi silloin kuin samanlainen epäsuhta vallitsee hallituksen tasolla – diktatuuri. Se, että maailma on täyttynyt vallastaan humaltuneilla autokraateilla, jotka hyötyvät maailman tuhosta, on nähdäkseni suurin syy ilmastokriisin syntymiselle ja jatkuvuudelle. Tietysti ongelmaa ylläpitää ja pahentaa myös se, että on syntynyt (ja synnytetty) valtava määrä ihmisiä, jotka ongelman käsittelyn sijasta kuluttavat energiaansa keskinäiseen riitelemiseen ja ongelmalta pakoiluun. He turvautuvat joko naiiviin optimismiin odottaen ongelman ratkeavan kuin itsestään ilman uhrauksia, tai nihilistiseen pessimismiin, joka ei näe ilmastokamppailussa mitään arvoa.

Olen monesti ajatellut ilmastonmuutokseen liittyvien toimien häpeällistä historiaa milloin surullisena, milloin häpeää tuntien, milloin oikeutetun raivon vallassa. Vaihtoehtoisten historiankulkujen kuvittelu, mikäli vastuulliset ja moraaliset yksilöt olisivat edustaneet ihmiskuntaa sen kriittisimmillä hetkillä, täyttävät mieleni kaiholla ja pettymyksellä. Toisaalta se, että nämä kehityskulut on helppo visualisoida myös tästä päivästä alkaviksi, tarkoittaa että toivoa on edelleen olemassa.

Muistan, kun ensi kertaa todella tiedostin ilmastonmuutoksen vakavuuden ongelmana. Ongelma oli niin suuri, että siitä oli vaikea saada otetta edes teoreettisella tasolla, saatika tasolla, jossa ongelmaan voisi lähteä etsimään konkreettisia ratkaisuja. Pyrin kuitenkin olemaan hyvä kansalainen ja vähentämään ilmastotaakkaani yksilönä. Olin iloinen köyhyydestäni, koska olin jo tottunut pakosta elämään ympäristöystävällisesti.

Hiilijalanjäljen tarkkailusta tuli lähestulkoon pakkomielle: Kasvisruokaan oli vaihdettava, kotimaista suosittava. En ostanut uusia tuotteita lukuunottamatta elintarvikkeita ja hygieniatuotteita vuosikausiin. Youtube-videotkin oli katsottava 144p:nä, vaikka harvoin hemmottelinkin itseäni teräväpiirrolla mikäli video sisälsi jotakin esteettisesti vetoavaa.

Yrittäessäni elää ympäristöystävällistä elämää kohtasin uuden ongelman: Koska riittäviä ilmastonmuutoksen vastaisia toimia ei ollut tehty suurista lupauksista huolimatta, huomasin epäsuhdan minun toimieni ja ihmiskunnan toimien välillä. En tiennyt olinko parempi vai huonompi kuin muut. Ajattelin yksinkertaisesti olevani erilainen ja muun maailman erkaantuvan minun maailmastani. Tämä loi muurin minun ja yhteiskunnan välille ja eristi minut kaikesta, mitä pidin arvokkaana maailmassa. Katsoin yksinäisyydessäni pimeän asuntoni ikkunasta odottaen maailmanpalon käynnistymistä, toivoen kärsimättömänä lopun jo koittavan.

Ennen pitkää aloin kuitenkin havahtua todellisuuteen, jolle suuren symbolisen lähtösysäyksen antoi nettiä selaillessani kohtaamani anekdootti: Hiilijalanjälki, jota olin orjallisesti yrittänyt pienentää, oli BP:n – maailman suurimpien joukkoon kuuluvan öljy-yhtiön – mainoskampanjan tuotos, jonka tarkoituksena oli ilmiselvästi sysätä vastuu ilmastonmuutoksesta kollektiivien sijasta yksilölle. Ymmärsin, että kuluttajavalintani eivät tulisi korjaamaan ympäristöongelmaa ruokkivia rakenteellisia, kulttuurillisia ja institutionaalisia tekijöitä ja sen varaanhan BP olikin laskenut, sillä mikäli he olisivat odottaneet ihmisten kykenevän yksilöllisesti muuttamaan maailmanjärjestelmää, heidän yksisilmäisesti voitontavoitteluun perustuva eetoksensa olisi kukistunut paremman huomisen koitettua.

Olin huomaamattani kietoutunut aikaamme leimaavaan sairaalloiseen yksilökeskeisyyteen, joka on tehnyt meistä parempaa maailmaa toivovista voimattomia, eristäytyneitä ja riidanhaluisia. Usko ympärillemme levitettyihin valheisiin ihmisten itsekkyydestä ja sitä myöten maailmanjärjestelmän uudistamisen mahdottomuudesta upottivat minut toivottomuuden suohon, sillä eihän näitä asioita voitaisi yhteensovittaa haaveeseen paremmasta huomisesta.

Haluaisin väittää, että vankkumaton rationalisuus yhdistettynä lahjomattoman moraalin vaatimuksiin johdattivat minut lopulta totuuden äärelle, mutta todellisuus oli vähemmän imarteleva ja yksinkertaisempi: Elämä oli käynyt minulle täysin sietämättömäksi. Koin, että nykyisessä maailmassa ei ole mitään elämisen arvoista ja upotessani itsetuhon sankkaan suohon tartuin mihin tahansa tulevaisuuden visioon, mikä olisi tarjonnut minulle toivoa. Näiden visioiden jahtaaminen vei kuitenkin minulta voimavarat, sillä toisaalta koin ilmastotaistelun olevan jaloa ja ainoa tapa elää moraalisesti, mutta toisaalta jotain, mikä epäinhimillisessä vaativuudessaan sytyttää minut liekkeihin, jotka voisivat korkeintaan valaista tietä jälkeeni tuleville. Vaihtoehtoina olivat mielestäni siis merkityksettömyyden aiheuttama itsetuho tai merkityksellisyyden aiheuttama itsetuho.

Lopulta palaset kuitenkin loksahtivat kohdilleen: Ymmärsin, että näissä visioissa paremmasta huomisesta ei ollut kyse uhrautumisesta paremman huomisen synnyttämiseksi, sillä jo ensimmäiset askeleet kohti näiden visioiden toteuttamista auttaisivat minua saavuttamaan sen, mitä olen elämältä aina kaivannut ja mitä kuka tahansa modernin maailman eristäytyneeseen merkityksettömyyteen uponnut sisimmissään kaipaa.

Uuden maailman tavoittelu tarjoaisi merkityksellisen elämän, sillä mikä vetoaisi meidän syvällisimpään moraaliseen intuitioon kuin maailman pelastaminen? Se tarjoaisi yhteisöllisyyttä, sillä paikallisuuteen perustuvan yhteistyön suosiminen korvaisi ylikansallisen ympäristötuhoon perustuvan hegemonian valtaa, vieläpä ympäristöystävällisellä tavalla. Se tarjoaisi symbioottisen elämänmuodon vaalimista, jossa ihminen ja luonto voisivat kukoistaa yhdessä. Se tarjoaisi lähimmäisenrakkauden kukoistamista oppiessamme välittämään ihmisyydestä suojellessamme kaikkia globaalin katastrofin syntymiseltä.

Jos sinä, arvon lukija, koet, että olet yksin tässä maailmassa, kuten minä koin vuosikymmenet, haluan sanoa sinulle täydellä varmuudella, että et ole. Ymmärrän, miksi oletat niin, sillä ihmiskunta on syvästi jakautunut siitä huolimatta, että globaaliksi muuttuneen maailman olisi jo pitänyt opettaa meille kuinka samanlaisia me lopulta olemme. Syypää löytyy materialistisesta ylikansallisesta ahneudesta ja sorrosta, jolle ei ole olemassa oikeutusta varsinkin kun elämme maailmassa, joka voisi ruokkia ja lämmittää meidät jokaiset – luonnon kantokykyä ylittämättä. Et ole yksin, on vain monille hyödyllisempää, jos luulet niin.

Rikkokaamme yltiöpäisen individualismin luomat keinotekoiset rajoitteet välillämme, koska ilman aidosti kollektiivista toimintaa emme voi käydä taisteluun vastustaaksemme syvälle juurtuneita yhteiskunnallisia käytäntöjä ja järjestelmiä, kuten kulutuskulttuuria rehvastelevine statussymboleineen, autoilua suosivaa infrastruktuuria tai talouskasvun suosimista ympäristön kustannuksella. Mitä vaihtoehtojakaan kollektiivisuudelle meillä voisi olla, jos ilman yhteistä vastarintaa me kaikki eläisimme joko maailmantuhoon johtavan moraalittoman järjestelmän mekaanisina rattaina tai syvän toivottomuuden musertamina ymmärrettyämme kuinka vähän yksi ihminen voi asian hyväksi tehdä?

Tiedän, kuinka vaikeaa on astua tyhjän päälle vastustamalla vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sillä silloin alkaa ymmärtää, että tietyssä mielessä olemme yksin. Olemme yksin, sillä sukupolvien välinen jatkuvuus, josta jokainen sukupolvi ennen meitä on voinut nauttia, on katkennut ja tehnyt meistä orpoja: Jos jatkamme äitiemme ja isiemme viitoittamalla tiellä, kuljemme kohti tuhoa. Niinpä meidän on luotava uusi elämäntapa, joka palvelee toki myös omia etujamme, mutta myös kaikkien tämän sukupolven ja tulevien sukupolvien etuja. Tiedän, että tämä kuulostaa ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta tässä sadepilvessä on häikäisevän kultainen reunus: Ihmiskunta ei ole koskaan historiansa aikana kokenut yhtä kaunista yhteisyyden ja merkityksellisyyden tunnetta kuin tulemme tuntemaan, kun aidosti aloitamme työn maailmamme pelastamiseksi.

Miksi emme kävisi siis jo toimeen?

Lisää luettavaa:

• https://www.theguardian.com/business/2016/apr/13/climate-change-oil-industry-environment-warning-1968
• https://www.theguardian.com/environment/2015/jul/08/exxon-climate-change-1981-climate-denier-funding
• https://www.ciel.org/news/smoke-and-fumes/
• https://www.theguardian.com/environment/2024/apr/04/just-57-companies-linked-to-80-of-greenhouse-gas-emissions-since-2016
• https://en.wikipedia.org/wiki/Planetary_health_diet